Ei todeksi uskoa vois

Jos elämästäni kirjoittaisi kirjan, ei kyllä dramatiikkaa siitä puuttuisi. Muutama viimeinen viikko on ollut kuopasta kuoppaan hyppimistä. Pieniä ilon pilkahduksia ja taas mennään polvilleen niin että tunnahtaa. 

Huolehdin muiden tarpeista niin, että omani unohtuu tai niille ei yksinkertaisesti löydy aikaa. Nyt on alkanut mieli sekä keho ilmoittaa tarpeistaan, joita en voi enää sivuuttaa olankohauksella. Olen käynyt viime viikkojen aikana sydämen holtertutkimuksessa, ekg sekä uä eikä tutkimukset siihen pääty. Ohessa hoidellut lasten neurologi, diabetesplkl, sos.työpalavereja, koulupalavereja, omaisen hoitopalavereja sekä paljon muuta. 

Monet tahot huokaavat ja sanovat, että älä kerro enempää, ahdistaa pelkkä kuuntelu. Ja minä elän mieheni kanssa tässä kokoajan vuoden ympäri. Kun ei muutakaan voi. 

Ja töissä tässä pitäisi vielä ohessa käydä, vaikka mikä olisi. Monta vuotta teinkin vuorotyötä sekä opiskelin samalla. Nyt on tullut aika pysähtyä.